Veronika

äitini nimesi minusta
minut
tulen punaisen
palavan okran
syvemmän ruskean
kuin iiris
hänen oikeassa silmässään

tolppakorot
nahkaa ja samettia
kaula
kohoaa valkoisena patsaana
huulet
vuotava granaattiomena sinun lanteillasi

sain siis nimen
ja nimi sai minut
mitään muuta sinulla ei minulle ollut, äiti
kaipaatko minua koskaan
tiedätkö nähneesi minut teatterin piemässä valossa
kolmas rivi takaa oikealta

miten noustaan sieltä mitä ei ole
miten astutaan askelmalle
harhaa
miten kasvetaan kohti tähtiä
vieraan miehen röökinsavu silmissä
mitä teit äidilleni, mulkku
mitä teit minulle äidissäni
sille
mitä minusta vielä silloin
oli jäljellä

sitten tuli
minun pylväsmieheni
niin herkkä sisältä
sulaa sokeria
spermaa
rintamaitoa
hän oli
luulin toisin
tietenkin!

hän ei pystynytkään
pelastamaan minua haukoilta
suurilta kidoilta
tummilta kovilta kiiltäviltä pinnoilta
joille levitin itseni
uudestaan
uudestaan!

petturuudesta maksavat nöyrimmätkin
tunne se, sokeri-mies